Koeajossa Peugeot 405 – Tämä on katoavaa kansanperinnettä

Peugeot 405 / kuvat Mikko Kilkki

Se oli se kerta, jolloin kävin autoliikkeessä aivan huvikseni. En tiedä mitä tapahtui, mutta silmiini osui jotakin, mitä ei enää juurikaan näe autoliikkeissä: vaihtoautorivissä oli kera hintalapun Peugeot 405! Auto, joka on toki jo holtittomasti ajettu, 373tkm, ja vuosimallikin 1988, mutta hintaa ei enää ole paljoakaan: 580 euroa.

Ylipäätään satasien autot ovat meikäläisten Suomessa jo lähes katoavaa kansanperinnettä, niitä ei enää liikoja näe. Meikäläisten Jyväskylässäkin niitä saattaa löytää lähinnä niistä tietyistä autoliikkeistä – suurin osa lopuista autoliikkeistä myyvät satasien autonsa sitten vähin äänin jobbareille, tai hävittävät ne muita reittejä pitkin, eikä niistä välttämättä ilmoitella missään virallisissa myyntikanavissa. Jos siis autoliikkeet ylipäätään ottavat edes vaihdossa kyseisen hintaluokan autoja. Nämä halpikset kun tuppaavat olemaan sitä kastia, mitä moni autokauppias nykyään vieroksuu. Mutta nyt, nyt tutustumme Peugeotiin – tähän jo museoikäiseen Ranskattareen!

Minkälainen on Peugeot 405 vuodelta 1988?

Tämä on todellakin menneen heinäkuun aikana katsastettukin, eikä varustelista ole kovinkaan pitkä. Mikään hedonismin helmihän tämä ei ole, mutta toki nyt sentään käyntiin lähti, ja ajoasennon sai säädettyä! Löytyy tästä autosta yksi luksusvarustekkin, nimittäin MP3 soitin. Ilmastointi toimii ikkunan kautta, ja halutessaan wunderbaumin voi hankkia peittämään vanhan auton tuoksuja. Niitä tuoksujahan tämmöisessä autossa nimittäin piisaa, siitä tuskin mihinkään pääsee.

Eihän tämä auto tokikaan menneiden vuosikymmenten jälkeen mikään uusi ole, ja sen näkee auton ulkokuorestakin. Ulkopuolelta katsottuna meininki on jollain tapaa jopa karu, mutta toisaalta, tähän rahaan, näillä vuosilla ja tällä hintalapulla kaikki vaikuttaa jopa hyväksyttävältä. Niinpä oli lähdettävä pyytämään avaimia autoon, ja poikettava koeajolle. Toisiko tämä ihan takaisinkin koeajolenkiltä? Jännitysmomentti on toki aina olemassa!

Koeajo – Ajomukavuutta, onko sitä museoikäisessä Peugeotissa?

Kun auton starttaa, on tässä Ranskattaressa jokin erityinen fiilis! Sitä fiilistä on jollain tapaa vaikea selittää sellaiselle, joka ei ole ajanut vanhalla kahdeksankymmentäluvun autolla. Myönnän toki, että jollain tapaa sanavarastoni loppuu sitä kertoessa hieman kesken, kun yritän muotoilla fiilistä sanoiksi. Liekkö asiaan vaikuttanut autoverotarra vuodelta 1996, tai takaoven lasissa oleva Finikorin käsittelystä kertova tarra, varmaan sekin jostain menneiltä vuosikymmeniltä. Autoverotarratkin yhdeksänkymmentäluvun puolivälistä rupeavat olemaan jo katoavaa kansanperinnettä, vaikka sellainen olisikin autossa joskus ollut. Niin se vain aika tekee tehtävänsä tämänkin asian osalta.

Tämä auto on manuaalivaihteilla, mikä on oikeastaan hyvä, sillä automaatin riesat loistavat poissaolollaan. Kytkintuntuma on looginen, ja vaihteet menee pesään mukavasti. Auto liikkuu taajamassa toimivan oloisesti, vaikka pieni jännitysmomentti itselläni olikin, että hyytyyköhän tämä heti ensimmäisen korttelin jälkeen, vai pääsenköhän takaisin ihan ajamalla? Vanhasta paljon ajetusta autosta kun ei koskaan tiedä, että kauanko se lopulta kestää. Se voi olla 100km tai 100tkm, sen näkee lopulta vasta sitten kun se vika ilmenee.

Lopulta saavun liikenneympyrään, jossa on tehtävä valinta: Joko käännyn moottoritielle, tai sitten jatkan ajoa taajamassa. Päätän kääntyä moottoritielle, ja käydä kokeilemassa, miltä tämä Ranskatar tuntuu siellä. Onhan tässä sentään 1.6 -litrainen ja 92 hevosvoimainen kone!

Moottoritien rampissa huomaan, että tämähän jopa kiihtyy odotusteni mukaisesti! Tosin ei kyydissäkään ole kuin minä itse. Kun tavoitenopeus on saavutettu, on tämä jopa yllättävän letkeä ajaa – ainakin niin kauan, kun tämä toimii! Eihän siinä, lopulta käännyn pois moottoritien rampista, ja suuntaan takaisin autoliikkeeseen.

Kun peruutan tätä takaisin autoliikkeen myyntiriviin, on tämä ohjaustehostimen puutteesta johtuen toki kyseisissä paikoissa hieman kankea. Mutta lopulta se ei haittaa, kaikkeahan ei tämän ikäisestä saati hintaisesta autosta voi odottaa. Koska tässä autossa on myös vetokoukku, saa se minut kuitenkin vielä pohtimaan, että millainenkohan tämä olisi vetoautona? Sitä en kuitenkaan tällä kertaa testaamaan pääse, joten palautan avaimet autoliikkeeseen.

Lopputulema – Enempää ei voi vaatia tähän rahaan

Tämmöiselle autolle tuntuu jo hyvältä suoritukselta se, että se on saatu katsastettua, ja sillä pääsee ajamalla perille. Minä en vaatisi tämmöiseltä autolta enempää. Ehkäpä vielä joskus hankin jonkin vanhan auton terapialaitteeksi, ihan vain koristamaan autotalliani. Sitä on sitten mukava rassata, käyttää kerran vuodessa katsastuksessa, ja ehkäpä sitten kesäajeluilla kaveriporukan kanssa. Unelmia pitää olla, ja tässä voisi jopa olla jonkun sellainen – vai voisiko? Ehkä se museorekisteröinti saattaa vaatia pientä jumppaamista, mutta sitä toisenlaista harrastearvoa saattaa vielä olla.

Auto myynnissä: Rinta-Jouppi Jyväskylä / www.rinta-jouppi.com

Kuvat ja teksti: Mikko Kilkki