Kunnioitatko sinä suojatietä? – Ihan oikeasti

Helsingin Sanomat uutisoi tänään reilu vuosi sitten Mechelininkadulla tapahtuneeseen tytön yliajoon liittyvän oikeudenkäynnin aloituksesta. Tämä ei ollut vuodentakaisista suojatieonnettomuuksista ainoa. Muun muassa Ylöjärvellä ja Tampereella raskaan liikenteen ja koulumatkalaisten tiet kohtasivat suojatiellä kohtalokkain seurauksin. Paitsi huolta ja surua, herätti näiden tapahtumien summa mielessäni myös yhden kysymyksen yli muiden: kunnioitetaanko Suomessa enää ollenkaan suojateitä?

Osin tätä kysymystä mielessäni yllytti omat havaintoni Suomeen takaisin muutettuani: joka kerta suojatielle astuessani tunsin itseni itsemurhanhimoiseksi. Virossa jo lähestulkoon katse suojatielle pysäyttää suurenkin liikennevirran. Myös Suomessa on tunnistettu mm. tämä ero kulttuurissa. Tosin suomalaiset itse eivät sitä Virossa autoillessaan aina tiedä.

Virossa suojatietä kunnioitetaan

Olen todistanut koulumatkallani kuinka juuri laivasta tullut Skoda nukahti käännöksessä oikealle, sillä ei tajunnut, että liikennevalot eivät häntä koske (Tallinnassa käännös oikealle on varsin usein erotettu, eikä valoja ole – vinkki suomalaiselle liikennesuunnittelulle). Annettuani hänelle kevyen muistutuksen äänimerkillä kuljettaja löi kaasun pohjaan Ahtrilla, jossa kaistoja riittää ja tyhjän tien syndrooma iskee hyvin helposti. Hänen peräänsä kaasutti vielä toinen suomalainen ja yhdessä he äärimmäisen onnistuneesti jättivät suojatien reunassa odottaneen jalankulkijan reunalle ruikuttamaan huoltoaseman kohdalla, jossa tiesin poliisin usein seisovan parkkiksella valvomassa juurikin kyseistä kohtaa. Syvällä sisimmässäni toivoin että tälläkin kertaa siellä olisivat. Jäädessäni itse päästämään jalankulkijan yli, näin kuin näinkin poliisin kaahaavan pihasta suomalaisten perään. Tuskin kuljettajat rinnan poliisiauton kanssa valoissa seisoessaan vielä tajusivat, että vihreän vaihduttua poliisi löi pillit päälle ja ohjasi ainakin toisen sivuun. Toivottavasti kokemus opetti jotain.

Kun paikalliset säännöt tunteva reilusti painaa menemään, meinaavat suomalaiset unohtua perään ihmettelemään, kunnes tajuavat, että “hei, tästähän voi mennä!”

Samaisella suojatiellä näkee muuten myös paljon suomalaisia, jotka kauhuissaan odottavat milloin uskaltavat astua suojatielle, eivätkä auton eteen pysähtyessäkään meinaa askelta ottaa. Kun paikalliset säännöt tunteva reilusti painaa menemään, meinaavat suomalaiset unohtua perään ihmettelemään, kunnes tajuavat, että “hei, tästähän voi mennä!” Verrattuna suomalaiseen liikenteeseen on voimaannuttava ja silmiä hivelevä kokemus nähdä, kuinka iso aalto kaiken kokoisia ajoneuvoja pysähtyy kuin seinään yhdenkin jalankulkijan ilmaantuessa suojatien kohdalle ajoradan reunaan.

Tämä kunnioitus suojatietä kohtaan johtaa myös siihen, että Tallinnassa suojateitä myös hyvin orjallisesti käytetään. Liikenteen vauhdit ovat niin kovia, että muualla turvallisesta ylityksestä on turha haaveilla, eivätkä autoilijatkaan ajorataa satunnaisesta kohdasta ylittävää jalankulkijaa kohtaan paljoa sääliä tunne. (Ellet ole ylittämässä katua kulmasta ja ajoneuvo on kääntymässä.) Yhdistettynä vielä ahkeraan heijastimien käyttöön jalankulkijoiden keskuudessa voi ratinkin takana luottaa varsin hyvin näkevänsä jalankulkijat jopa heikoskohti valaistussa, viimevuosina vetisissä ja pimeissä Tallinnan talvissa.

Suomalaisen liikennekulttuurin liikkuessa enenevissä määrin jenkkilästä tuttuun “isomman oikeuden” -malliin voin vain toivoa, että joskus uskallan päästää omat lapseni yksin koulutielle.

Olisiko aika tehdä tälle asialle jotain?

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *