Tesla Nordkappiin ja takaisin eli 3700 kilometriä sähköllä

Sähköautomatka Helsingistä Nordkappiin alkoi tietokoneen taulukkolaskennassa. Latauspaikkojen sijainnit ja tehot, yöpymispaikat ja niiden latausmahdollisuudet, auton kulutus ja auton akun kapasiteetti ovat rakennuspalikoita excel-harjoitukselle, jolla koko matkan voi rakentaa ja laskea etukäteen.

Mutta ajamaanhan tällä reissulla lähdettiin.

Lue myös reissua ennakoiva juttu Sähköllä Manner-Euroopan katolle.

Autona alla oli uudenkarhea Tesla Model S 100D, eli nelivetoinen sadan kilowattitunnin akustolla varustettu täyssähköauto. Tällä akustolla auto kulkee noin 500-550 kilometriä yhdellä latauksella, mikä on suunnilleen kaksinkertaisesti se mitä suurin osa muista valmistajista saavat irti akustoistaan. Ja tällä reissulla tuota markkinoiden pisintä kantamaa oppi arvostamaan.

Tein tältä reissulta myös videon. Se on Youtubessa.

Lähdin reissuun perjantaina 27. heinäkuuta 2018, koppaamalla ensin kyytiin polkupyöräilijän ja herrasmiehen, Kampiapinana tunnetun Jaakon, joka aikoi ajaa Nordkapista Espooseen polkupyörällä.

Ensimmäinen yö oli suunniteltu Jyväskylään. Joku oli kuitenkin laittanut rallitapahtuman juuri meidän reissun kohdalle, joten hotellin puutteessa matka jatkui Kuopioon. Auto olisi kulkenut perille ilman latausta, mutta nälkä vaivasi joten otettin pitsat samalla kun auto latasi Vierumäellä Teslan Superchargerissa.

Matkan ensimmäinen Supercharger, Vierumäen Matkakeskus.

Parkkipaikka löytyi Kuopion Scandicin nurmikentältä, läheltä latauspaikkaa. Onneksi kaapelin mitta riitti.

Kuopiossa odotti paitsi hotelli, myös sen pihaan asennetut pari Virran keskinopeaa Type2-laturia. Kuopiossakin parkkipaikat olivat täynnä läheisen festarin ansiosta, joten pysäköinti vaati luovuutta ja latauskaapelille mittaa. Tällaisesta lataustolpasta Tesla latautui yön aikana helposti täyteen.

Lauantain ajopäivä oli pitkä, se etenisi Kuopiosta Kilpisjärvelle asti, melkein tuhat kilometriä. Matka kiertää hieman Pyhäjärven Superchargerin kautta, samoin Oulu ja Rovaniemi tuovat pienen mutkan. Pyhäjärvellä autoon tuupattiin sähköä sen aikaa, kun kuskin ja matkustajan tauko vaati.

Matka jatkui kohti Siikalatvaa, jossa seisoo paitsi vanhaan huoltamorakennukseen tehty Hesburger, myös sen tankkauskatokseen rakennettu Virran operoima Enston pikalaturi.

Paikalla on erityinen merkitys minulle. Se mahdollisti aikanaan Jyväskylä-Oulu -välin ajamisen Volkswagen e-Golf:lla, poistaen viimeisen esteen Helsinki-Levitunturi -matkalta. Tämän reissun ajoinkin viime kesänä. Nyt pysähdyimme paitsi syömään, myös tekemään “Kysy mitä vaan sähköautoilusta ja polkupyöräilystä” -videon. Sillä on tätä kirjoittaessani jo yli tuhat katsontakertaa, tilaa on useammallekin.

Siikalatvalla Tesla sai sähköä videonkuvausten aikana.

Rovaniemen latauspaikka tuuppasi sähköä koneeseen lounaan aikana.

Fortumin Levitunturin latauspaikka on Suomen pohjoisin pikalaturi.

Seuraava kohde oli Rovaniemi. Taas söimme. Rovaniemi oli myös viimeinen paikka ennen Nordkappia jossa oli tarjolla isoa ruokakauppaa ja kaupungin palveluja. Täältä ostimme ainekset Norjan ulkoilmakeittiötä varten.

Auto oli 50 kilowatin pikalaturissa kiinni Rovaniemen pysähdyksen ajan.

Rovaniemeltä matka jatkuisi kohti Kilpisjärveä. Matka on 451 kilometriä Levitunturin kautta, mikä menisi helposti ilman välipysähdystä. Teslassa ei kuitenkaan vieläkään ollut kahvinkeitintä eikä vessaa, joten taukopaikaksi oli helppo valita viime kesän kohde: Hullu Poro Levillä. Samalla saimme ladattua ainoaa asiaa, mistä sähkö meinasi pahasti loppua matkalla kesken: tietokonetta. Auto seisoi tauon ajan Fortumin pikalaturissa.

Leviltä Kilpisjärvelle on kaunista

Tie Levitunturilta Kilpisjärvelle on varmasti yksi tasavallan kauneimmista. Vaikka ilta oli jo pitkällä, ei maisemia E8-tieltä Tornionjoen-Muonionjoen laaksoon väsynyt ihailemasta.

Kilpisjärvi on Suomessa aivan poikkeuksellinen järvi. Se lepää yli 470 metrin korkeudessa vedenjakajalla. Tästä vain muutaman kilometrin päähän Norjaan satavat pisarat löytävät tiensä Atlanttiin, eivätkä Muonionjokeen ja edelleen Itämereen. Täällä ylhäällä joen nimi on Könkämäeno. Vuosituhansia sitten jääkausi tukki sen ja järven pinta oli ylempänä. Silloin vesi valui Norjaan ja edelleen Atlantin valtamereen.

Mutta nukkumaan tänne tultiin, Hotelli Kilpiselle, olihan takana sentään tuhatkunta kilometriä viidessätoista tunnissa. Lähistöllä olisi Fortumin Type2-tolppaa tarjolla yön yli lataukseen, mutta Levillä ladattua sähköä on akussa riittämiin jotta matka Norjan Superchargereille pääsi jatkumaan ilman yölatauksia.

Saanan muoto on helppo tunnistaa. Mutta niin on Teslankin.

Sørkjosenin Supercharger on maailman pohjoisin Teslan pikalaturi.

Näin maireasti hymyilee ihminen, jolla on edessään täydellinen annos pestopastaa.

Sunnuntai oli erityinen päivä. Tänään ajettaisiin Nordkappiin, tänään Jaakko lähtisi omalle pitkälle matkalleen.

Viidenkymmenen kilometrin laskeutuminen Kilpisjärveltä merenpinnan tasolle Norjan Skibotniin ei kuluttanut akkua paljoakaan, niin jyrkkää alamäki oli.

Koko reissulla yksi kantavista teemoista oli ruokailu myös maastossa, niin autoillessa kuin pyöräillessäkin. Maailman pohjoisin Supercharger-asema Sørkjosenissä tarjosikin kuusi Supercharger-latauspaikkaa, kaupan ja kahvilan ja mahtavat fasiliteetit kokkailuun meren rannassa. Koostin ruokahommista pienen videonkin Youtubeen.

Paikkaan liittyi myös matkan ainoa ennakkoon tiedossa ollut sähköauton lataushaasteeksi luettava asia. Sørkjosenista on matkaa Nordkapin kautta seuraavalle yöpaikalle niin paljon, että joko matkalla pitäisi ladata lisää tai pitäisi luottaa siihen että määränpäässä todella on latausta vapaana.

Jaakon pyöräilykengät olivat jääneet kotiin, ja 1600 kilometrin pyöräily lukkopolkimilla ja kevyillä kesäkengillä ei houkutellut. Matkalle osuikin muutaman kymmenen tuhannen asukkaan Alta, jossa löimme auton paikallisen Scandicin lataustolppaan ja jalkauduimme polkupyöräkaupoille. Pahaksi onneksi kaupungin kaupat olivat kiinni sunnuntaina. Paikalla oli jopa yksi pohjolan suurimpia maastopyöräilytapahtumia käynnissä, mutta sekään ei pelastanut poljinpulasta. Sähköä kuitenkin saatiin enemmän kuin riittämiin. Jaakko oli tuomittu ajamaan ensimmäiset kilometrit ilman pyöräilykenkiä tai parempia polkimia.

Nordkappiin, Euroopan pohjoisreunalle

Kaikki jotka ovat Nordkappiin ajaneet, tietävät että viimeiset pari sataa kilometriä on aivan poikkeuksellista maastoa ja reittiä. Tie on usein kapea ja mutkainen, mutta kohdalle osuneet ennätyshelteet ja kirkas keli varmistelivat maisemien ihailun.

Ja siinä se lopulta oli. Nordkapp, Manner-Euroopan pohjoisin piste, maailman laita. Jopa myyttinen paikka monelle motoristille ja autoilijalle. Paikalta löytyi ehkä 40-vuotiasta rättisitikkaa, melkein saman ikäistä S-Mersua. Eräs motoristi kertoi ajaneensa koko matkan Hollannista. Myös monen monta pyöräilijää raskaine kuormineen päätti matkansa tänne, silmin nähden väsyneenä, mutta onnellisena.

Mutta reissuahan tänne tultiin aloittamaan.

Scandic Alta, kaksi latauspaikkaa.

Nordkapissa ei ollut paljoa aikaa maisemien katseluun. Fillari kuntoon nopeasti.

Tie Nordkappiin on täysin ainutlaatuinen.

Jaakko purki tavaransa, pakkasi pyöränsä. Nopea ruokailu, nopeat kuvat Nordkapin Globe-monumentin luona. Ja nopeasti kohti Espoota.

Itse ihastelin paikkaa ja maisemia vielä hetken. Minun kiireeni loppui tähän. Paluumatka alkoi muutaman kilometrin matkalla Honningsvågiin, hotelliin, jossa on ilmeisesti maailman pohjoisin julkinen Type2 latauspaikka. Onneksi toinen kahdesta paikasta oli vapaana, sain auton sähköihin yön yli. Jos en olisi saanut, olisi akku kuitenkin riittänyt vielä seuraavalle laturille.

Paluumatka Helsinkiin kulkisi eri reittiä kuin ajo pohjoiseen. Etenisin Lakselvin, Karigasniemen, Inarin kautta Saariselälle yöpymään. Matkalla ei ole yhtään pikalaturia, mutta keskinopeaa sähköä on tarjolla sen verran että ruokailujen aikana autoon valuu riittävästi sähköä matkantekoon.

Reitti Norjan läpi sujui yllätyksettömästi. Matkalla etelään tunturikoivua alkaa vähitellen ilmestyä avoimille aroille, kunnes yhtäkkiä ollaankin jo maisemissa, jotka voisivat olla melkeinpä Jyväskylän korkeudelta. Elämä tuntuu löytävän paikkansa joka paikassa.

Karigasniemellä kävi melkoinen kuhina motoristeja ja karavaanareita tankkaamassa menopelejään ja kuskejaan. Ja löytyi sieltä sähköäkin Teslalle. Pitsa oli hyvää.

Tie Muotkatunturien pohjoispuolelta oli tuttu entuudestaan. Täällä on tullut samoiltua rinkka selässä tunturia ja suonlaitaa. Kaamasen kohdalla tie leveni ja suoristui, kun risteys käänsi matkan jatkumaan tutulla nelostiellä kohti etelää.

Fortumin Karigasniemen laturi näyttää vaatimattomalta, mutta tarjoaa täydet 22 kW tehoa.

Inarin latauspaikalla Teslat olivat edustettuna Pohjoismaisen yhteistyön merkeissä.

Kansainvälisiä kohtaamisia

Seuraava ruokapaikka oli Suomen Lapin saamelaiskulttuurin keskus, Inarin kirkonkylä. EU:n tuella Inariin on rakennettu varsin pätevä ulkoilureitti, nuotiopaikkoineen ja Juutuanjoen Jäniskosken siltoineen.

Ja mitäpä muuta täällä voisikaan tavata, kuin Singaporelaismerikapteenin, joka kertoo viettävänsä eläkepäiviään reppureissaillen. Suomi oli hänelle maa numero 126. Eläkeläinen oli hämmentävän hyvin perillä Suomen koulutusjärjestelmästä ja sosiaaliturvasta, joten vajaa tunti meni nopeasti Singaporen kaupunkivaltion ja Suomen eroja peratessa. Niistä vähäisin ei ole verotusaste.

Täällä vastaan tuli ensimmäistä kertaa koko Lapin turneella toinen Tesla, Model X Norjan kilvissä. Kun kaksi sähköautoilijaa näillä korkeuksilla tapaa, syntyy keskustelua välittömästi. Kuski oli matkalla Tornioon ja kävimmekin läpi matkan latausmahdollisuuksia. Koitin kovasti suositella reittiä Levitunturin kautta, sillä tie on nätti ja Levillä on nopeaa sähköä jaossa.

Saariselälle on tulossa latausta, mutta se ei ollut valmiina vielä elokuun alussa. Niinpä yön yli latauksesta en tällä kertaa päässyt nauttimaan. Mutta ei huolta, 100 kWh on niin paljon sähköä, että seuraavan päivän turnee Rukalle onnistuisi muutamalla seisahduksella.

Mutta ajamisen lisäksi tänne ollaan tultu myös lomailemaan. Luonnonkaunis Suomen Ladun Kiilopään tunturihotelli palveli parkkipaikkana ja tukikohtana vajaan kymmenen kilometrin päiväretkelle Luulammen opastustuvalle. Näissä maastoissa tein elämäni ensimmäisen lapinvaelluksen, noin 22 vuotta sitten. Eikä maisema ole huonontunut niistä ajoista.

UKK niinkuin Urho Kekkosen Kansallispuisto

Luulammella toimii sesonkiaikoina kahvila. Siellä tapasin myös oululaisen innokkaan hiihtäjän, joka näin kesäaikaan kokeilee ensimmäistä kertaa maastopyörää. Olisipa voinut tehdä vielä nuotion, mutta 30 asteen helle ja rutikuiva maaperä eivät puoltaneet ajatusta.

Kun itse vertaan Lapin tarjontaa nyt aikaisempien vuosien kokemuksiin, tuntuu että Lapin matkailuteollisuus kaikkinensa osaa ottaa enemmän irti kesästä. Tämä on hyvä suunta. Jos jossain, niin Suomen Lapissa riittää hehtaaria vaikka miljoonille turisteille. Kiilopäänkin parkkipaikka oli aivan täynnä autoja.

Tie Saariselältä Rukalle on jopa yllätyksetön. Sähköautoilijan kannalta se kulkee läpi alueen, joka Suomessa on heikoimmin varustettu latausinfralla. Kolmen ja puolen sadan kilometrin matkalla ei ole yhtään pikalaturia. Teslakuskia tämä ei juuri haittaa, auto kulkee matkan heittämällä ilman latausta.

Avotunturissa lumiaidan tehtävänä on estää lumen kinostuminen tielle.

Vuotson majalla tarjoillaan muun muassa sähköä.

Sodankylässä latauspaikka oli Nesteen huoltoaseman seinässä.

Päädyin kuitenkin varmistelemaan sähkön riittävyyden pitämällä tauot latauspaikoilla, muun muassa Sodankylässä.

Rukalle pääsin myöhään tiistaina illalla ja Rukan keskuksen parkkihallin latauspaikoilla oli hyvin tilaa. Tämä oli hyvä asia, sillä pääsin aloittamaan keskiviikon 850 km pitkän matkan Helsinkiin täydellä akulla. Näin pääsin ilman lataustaukoja pitkälle Oulun eteläpuolelle, Supercharger-verkon äärelle, mikä varmisti matkanteon vaivattomuuden.

Pysähdys Rukalla jäi lyhyeksi. Myöhään illalla hotellille, nopeasti nukkumaan ja aikaisin aamusta hereille jotta ehtii keskiviikkona ajamaan. Viimeinen ajopäivä oli yllätyksetön. Suomi on Oulun eteläpuolella ajoittain hyvin nättikin, mutta lopulta aika yksitoikkoinen loputtomine talousmetsineen ja aika-ajoin ilmestyvine ABC-installaatioineen ja taantuvine taajamineen. Onneksi ihan kaikki taajamat eivät ole kuolevia.

Rukan parkkiluolassa oli tilaa. Mutta molemmat latauspaikat olivat aamulla käytössä.

Äänekosken Supercharger oli ensimmäinen Teslan latauspaikka, missä oli oman auton lisäksi toinenkin Tesla.

Mutta autoillessa yllätyksettömyys on hyvä. Se tarkoittaa turvallisuutta, ennustettavuutta ja perille pääsemistä. Kotiparkissa olin keskiviikkona illalla. Mittariin tuli kaikenkaikkiaan 3695 kilometriä, 18,1 kWh / 100 km kulutuksella. Sähköenergiaa kului noin 670 kWh, määrä jolla pitäisi vanhanaikaista hehkulamppua päällä melkein kaksi vuotta yhtä soittoa.

Myös Jaakko pääsi polkupyörineen perille muutama päivä minun jälkeen.

Reissu oli mahtava kokemus. Mutta se paljasti, että sähköautoilun uudisraivaajapäivät alkavat olla takanapäin. Nyt sähköautot siirtyvät vaiheeseen, jossa niillä vain ajetaan, miettimättä koko ajan latauspaikoja ja kulutusta. Sähköautomatkojen ei tarvitse enää alkaa tietokoneella, ei ainakaan taulukkolaskennalla.

Kirjoitan reissun opetuksista vielä erikseen.

Teksti ja kuvat: Tuomas Sauliala

Teimme reissun kaupallisessa yhteistyössä latausoperaattori Virran kanssa.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *